Identiteetistä on tullut eräänlainen muotisana ja avainkysymys nyky-yhteiskunnassa. Koemme suorastaan pakkoa pohtia sellaisia kysymyksiä kuin kuka olen, mihin olen menossa ja mihin kuulun. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Nykyinen yksilöiden ja yhteiskunnallinen kiinnostus identiteettiä kohtaan on seurausta jatkuvasti muuttuvista yhteiskunnallisista olosuhteista ja erityisesti individualismin noususta. Länsimaissa perinteiset sosiaaliset jaottelut kuten luokka, etnisyys ja sukupuoli rajoittavat meitä vähemmän kuin koskaan. Samaan aikaan meiltä odotetaan yksilöllisiä ratkaisuja ja meitä rohkaistaan valitsemaan joustavasti oma elämänpolkumme. Yksilöllisen vapauden lisääntyminen ja valintojen tekemisen pakko yhdistettynä normatiivisten ohjenuorien hälvenemiseen ovat luoneet tämän päivän itsemäärittelyn eksistentiaalisen ongelman – mitä valita, mitä minusta voi tulla? Kuten antropologi Margaret Mead totesi: valinnan tarve luo konfliktin (engl. ”the need for choice is the forerunner of conflict”).

Kuusikymmentä vuotta sitten tämä oli myös psykoanalyytikko Erik Eriksonin teoreettinen lähtökohta. Hän määritteli identiteetin tunteeksi minän jatkuvuudesta, joka seuraa valintojen tekemisestä ja sitoutumisesta tiettyihin ihanteisiin, arvoihin, rooleihin sekä tulevaisuuden tavoitteisiin. Identiteetti tuottaa suunnan ja merkityksen – käsityksen siitä, mihin olen menossa elämässä. Tämä on äärimmäisen tärkeää aikuisuuden roolien, tehtävien ja vastuiden omaksumisessa sekä niiden kanssa selviytymisessä. Identiteetissä on siten kyse sosiaalisesta integraatiosta ja henkilökohtaisesta hyvinvoinnista läpi elämän. Vaikka Erikson piti identiteetin saavuttamista (ts. vakaata varmuutta itsestään) murrosiän keskeisenä tehtävänä, korosti hän myös sen avoimuutta ja muuttuvaisuutta. Identiteetti onkin ympäristön olosuhteisiin sidottu dynaaminen prosessi.