Matematiikan merkitys elämässä yleensä ja korkeakoulujen opiskelijavalinnassa erikseen on saanut aikaan viime aikoina melko reipasta keskustelua. Keskustelu on kohdistunut varsinkin lukio-opintoihin, jolloin lukion yleissivistävää tehtävää on punnittu suhteessa siihen, että lukio muodostaa tärkeimmän reitin korkeakouluopintoihin. Lukio-opintoihin ja valintoihin liittyvää ahdistusta sekä lukiolaisten koulu-uupumusta on myös nostettu esille (Salmela-Aro, Kiuru, Leskinen & Nurmi, 2009).
Ovikello soi, ja Leo rientää avaamaan. ”Täälläkö tarvittiin matemaatikkoa?” kysyy reppuselkäinen nuori nainen rappukäytävässä. ”No todellakin, peremmälle vain”, Leo sanoo ja jatkaa: ”Suoratoistopalvelu suosittelee ihan mitä sattuu sarjoja, eikä Instassa ole aamuiseen hissiselfieen sopivaa filtteriä.” Nainen vastaa kenkiä riisuessaan: ”Eipä siinä mitään, nuo hoituvat ihan perusmatikalla”, ja jatkaa puoliksi itselleen: ”Tarvitsen derivaatan.”
Tarkastelen tässä keskustelupuheenvuorossa formatiivista matematiikan arviointia. Näkökulmani oppimiseen on sosiokulttuurinen. Siten myös näkökulmani oppimisen arviointiin pyrkii olemaan sitä. Näen tälle puheenvuorolle huutavaa tarvetta, sillä vaaditaan paljon työtä, jotta formatiivinen arviointi juurtuisi osaksi opettajien toimintaa ja arvomaailmaa. Arviointikeskustelut pyörivät edelleen vahvasti summatiivisen arviointiajatuksen ympärillä, jossa painopiste on työn tekemisessä ja oppimisen ajatellaan syntyvän tämän toiminnan sivutuotteena. Kokeen ajatellaan mittaavan juuri sitä mitä pitääkin: oletko ahkerasti tehnyt ja opiskellut sen, mitä opettaja on käskenyt. Kun summatiiviset kokeet ajatellaan arvioinnin peruskaavaksi ja arviointikeskustelut käydään sen asettamissa raameissa, typistyy formatiivinen arviointi lähinnä keskusteluksi palautteesta; keskusteluksi palautteen määrästä, oikea-aikaisuudesta ja kyvystä sitouttaa oppilaita toivottuihin toimintoihin.
Matematiikan opetuksen ja oppimisen tutkimus on alkanut enenevissä määrin painottaa kognitiivisten näkökulmien lisäksi oppimisen affektiivisia ja motivationaalisia elementtejä. Opetusmenetelmien yhteys matematiikkaan liittyviin motivaatiotekijöihin sekä affekteihin on ollut tällaisen tutkimuksen ytimessä. Esimerkiksi Suomessa on todettu, että oppijoiden asenteet ja pystyvyyskäsitykset matematiikkaa kohtaan laskevat koulupolun aikana – matematiikan opetuksen vuoksi tai siitä huolimatta (Metsämuuronen & Tuohilampi, 2014). Kansainvälisesti oppijoiden motivaation matematiikan oppimista kohtaan on todettu laskevan koulupolun aikana (Weidinger, Steinmayr & Spinath, 2017).