Koronaviruksen leviämisen ehkäiseminen vaatii ihmisiä omaksumaan monia totutusta poikkeavia tapoja, kuten fyysisen etäisyyden pitämistä ja tiheää käsienpesua. Viranomaisten antamien suositusten ja ohjeiden noudattamista on mahdotonta kaikilta osin valvoa, ja osa varotoimenpiteistä saattaa jatkua hyvinkin pitkään, joten ohjeiden toimivuus on huomattavassa määrin kiinni ihmisten vapaaehtoisesta pyrkimyksestä noudattaa niitä. Psykologiassa ja sosiaalipsykologiassa on pitkä tutkimustraditio asenteisiin, motivaatioon ja käyttäytymiseen vaikuttamisen mekanismeista ja menetelmistä. Tämän artikkelin tavoitteena on 1) esitellä epidemian leviämistä ehkäisevien käyttäytymismuutosten analyysin sekä systemaattisen interventiosuunnittelun malli sekä 2) linjata käyttäytymistieteellisiin teorioihin ja tutkimusnäyttöön perustuvia konkreettisia toimintaohjeita politiikkatoimenpiteitä suunnitteleville viranomaisille. Artikkeli perustuu keskeisiä sosiaalipsykologisia teorioita kuten itsemääräämisteoriaa, sosiaalisen identiteetin teoriaa sekä tottumusteoriaa hyödyntäneisiin tutkimuksiin sekä tuoreisiin tieteellisiin artikkeleihin käyttäytymistiedon hyödyntämisestä nimenomaan sars-CoV-2-viruksen leviämisen ehkäisyssä.
Sosiaalisilla suhteilla ja tuella tiedetään olevan merkittävä vaikutus mielenterveydelle. Psykoterapiassa potilaan ja terapeutin yhteistyösuhde on yksi terapioiden tuloksellisuuden tärkeimmistä ennustetekijöistä, mutta terapian ulkopuolisen sosiaalisen tuen vaikutuksesta potilaan toimintakyvyn paranemiseen on niukasti tietoa. Tavoitteenamme oli tutkia, ennustaako koettu sosiaalinen tuki työ- ja toimintakyvyn muutoksia eri psykoterapioissa. Tutkimus on osa Helsingin Psykoterapiatutkimusta, jossa 326 ahdistuneisuus- tai mielialahäiriöstä kärsivää potilasta satunnaistettiin lyhyeen voimavarasuuntautuneeseen (VAT), lyhyeen psykodynaamiseen (LPD) tai pitkään psykodynaamiseen (PPD) terapiaan. Tutkittavat jaettiin hyvän ja heikon sosiaalisen tuen ryhmiin sosiaalisen tuen kyselyn (Brief Inventory of Social Support and Integration, BISSI) perusteella. Terapian tuloksellisuutta arvioitiin muutoksina työ- ja toimintakyvyssä viiden vuoden seurannassa neljällä mittarilla. Sosiaalisen tuen vaikutus työ- ja toimintakykyyn poikkesi eri terapioissa. Uutena löydöksenä heikon sosiaalisen tuen potilaiden huomattiin hyötyvän VAT:stä seurannan alkupuolella PPD:tä ja loppupuolella LPD:tä enemmän.
Föräldraalienation (parental alienation, PA) är ett beteendemönster genom vilken den ena föräldern försöker försämra relationen mellan barnet och den andra föräldern. Syftet med denna litteraturöversikt är att sammanställa empirisk forskning som publicerats mellan åren 2015 och 2019 med fokus på fenomenet PA och på vilka följder PA kan ha för det utsatta barnet. Litteratursökningen gjordes i databaserna PsycINFO (Ebsco), PubMed samt de finska databaserna Finna, Helda, Melinda, Tampub och Utupub. Åtta studier och en avhandling pro gradu inkluderades. Resultaten tyder på att PA oftare förekommer i familjer med från-skilda föräldrar och att PA som börjat tidigt i barndomen tenderar att fortsätta. Resultaten visar på ett negativt samband mellan att i barndomen ha blivit utsatt för PA och senare psykisk hälsa. Därtill tyder resultaten på att PA har en negativ inverkan på barn–förälder-relationen. Därmed kan man dra slutsatsen om att PA är ett allvarligt övergrepp mot barnets rätt till psykisk hälsa och trygga relationer. Mer empirisk forskning inom området behövs till exempel om att känna igen PA, om följderna för det utsatta barnet både på kort och lång sikt samt om, ifall PA-beteenden hos föräldrar kan förebyggas.
Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on kuvata dissosiaatiohäiriöiden kehitysteorioita, niiden tuekseen saamaa tieteellistä näyttöä ja dissosiaation kohtaamista kliinisessä työssä. Dissosiaatiohäiriöiden kehitysteorioista esitellään erillisten käyttäytymistilojen malli, organisoitumattoman kiintymyksen malli, affektinvälttämismalli sekä minätilamalli. Dissosiaatiohäiriöiden syntyä selitetään näissä malleissa traumaattisten kokemusten lisäksi erilaisilla vanhemmuuteen liittyvillä tekijöillä, ylivoimaisten kokemusten käsittelyyn saadun tuen määrällä sekä taipumuksella vältellä tunnekokemuksia. Malleissa kuvatut, dissosiaatiohäiriöiden taustalla vaikuttavat yksittäiset tekijät ovat saaneet tieteellisessä tutkimuksessa tukea, mutta teorioita ei ole kokonaisvaltaisesti tutkittu. Tutkimustulokset eivät myöskään ole yksiselitteisiä eivätkä aina yhteneviä, ja tutkimusta on tehty lapsipopulaatiossa vain vähän, mikä heikentää tutkimustulosten yleistettävyyttä. Tieteellisen tutkimuksen ja teorioiden pohjalta voidaan kuitenkin suunnata kliinistä työtä traumaattisia kokemuksia kokeneiden, dissosiatiivisesti oirehtivien lasten parissa.