Vanhempien kuolemaa aikuisuudessa pidetään odotettavissa olevana elämäntapahtumana, mutta sen aiheuttamasta surusta tiedetään vain vähän. Useimmiten oman vanhemman kuolema kohdataan lapsen elämän jo vakiinnuttua, mutta joskus menetys tapahtuu kesken itsenäistymisprosessin. Nuorelle aikuiselle vanhemman menettäminen on koettelevaa riippuvaisuussuhteen ja tuen tarpeen ollessa vielä voimakkaita. Varttuneempiin verrattuna nuoret aikuiset eivät välttämättä ole ehtineet varautua oman vanhemman kuoleman mahdollisuuteen. Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata nuoren aikuisen surua vanhemman kuoleman jälkeen nuorten aikuisten itsensä kokemana. Tutkimuksen tiedonantajat (N = 47) olivat vanhemman kuollessa 16–28-vuotiaita. Avoimia kysymyksiä sisältänyt tutkimusaineisto kerättiin elektronisella lomakkeella ja analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysilla.
Artikkelissa analysoidaan suomalaisten yliopistojen opintovaatimuksissa olevien kehityspsykologian oppikirjojen käsityksiä seksuaalisuudesta. Oppikirjojen tarkastelu on tärkeää, koska ne muodostavat ajankohtaisen psykologisen asiantuntijuuden perustan. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktionismi ja erityisesti näkemys tiedon sosiaalisesta rakentumisesta. Tutkimuksessa on käytetty diskurssianalyyttistä lähestymistapaa. Tulokset tuovat esiin, miten kehityspsykologiset oppikirjat kuvaavat ihmisen seksuaalista kehitystä vahvan sukupuolitetusti. Niissä rakentuu kuva miehisestä viettikeskeisestä seksuaalisesta toiminnasta ja toisaalta naisellisesta vastuunkantamisesta. Seksuaalisuutta käsitellään eri ikävaiheissa pääosin biologisena kehityksenä, jota tarkastellaan usein erilaisten ongelmakehysten kautta.