Sielutieteestä psykologiaan – suomalaisen psykologiahistorian haasteita
Wilhelm Wundtin laboratorio yleensä nähdään psykologian maailmanlaajuisen historian symbolisena lähtökohtana. Suomen tapauksessa vastaavaa selvää lähtökohtaa ei helposti löydy. Ensimmäinen suomenkielinen psykologian oppikirja julkaistiin vuonna 1869; ensimmäinen akateeminen väitöstilaisuus pidettiin vuonna 1887. Soveltava psykologia alkoi 1920-luvulla Valtionrautateiden psykoteknillisessä laboratoriossa. Psykologian itsenäinen akateeminen historia alkaa kuitenkin vasta 1930-luvulla, kun ensimmäinen psykologian laboratorio perustettiin Helsingin yliopistoon ja kun Jyväskylän yliopistoon perustettiin ensimmäinen professuuri. Tästä johtuen Suomen psykologian historialla ei ole yhtä alkua, vaan monta. Suomen varhaista psykologiaa dominoi 1880-luvulta 1930-luvulle idealistinen filosofia, joka käsitti kohteensa dualistisesti. Kokeellinen tutkimus pystyi selittämään ihmismielestä vain alemmat alueet, ja korkeampi alue selitettiin käsitteellä ”apperseptio” – mielen vapaalla konstruktiivisella toiminnalla. 1930-luvulla uusi Eino Kailan julistama lähestymistapa syrjäytti vanhan dualismin uudella paradigmalla, joka selitti mielen ihmisen käyttäytymisellä. Toisen maailmansodan jälkeen omaksuttiin uusia psykometrisiä menetelmiä, ja kaikki idealistiset käsitteet – kuten apperseptio – hävisivät täysin Suomen psykologian historiasta. Paradigman vaihdos idealistisesta ”sielutieteestä” ”ihmisen käyttäytymisen psykologiaan” voidaan nähdä lineaarisena progressiivisena prosessina, jossa kehittyneemmät käsitteet korvaavat vanhat käsitteet.