Väitöskirjani käsittelee itsetuntoa. Erityisesti se keskittyy itsetunnon kehitykseen nuoruudesta keski-ikään ulottuvalla ajanjaksolla. Tutkimuksessa on seurattu yhtä tamperelaisnuorten kohorttia vuodesta 1983 alkaen, jolloin tutkittavat olivat 16-vuotiaita peruskoulun yhdeksäsluokkalaisia, aina vuoteen 2009 asti, jolloin he olivat 42-vuotiaita keski-ikäisiä. Itsetunnon kehityksen lisäksi olen tutkimuksessani tarkastellut, miten jotkin valikoidut tekijät ovat yhteydessä itsetunnon kehityskulkuun: miten ne ennustavat itsetunnon myöhempää kehitystä tai miten ne kehittyvät yhdessä itsetunnon kanssa.

Tällainen itsetuntoon kohdistuva tutkimus on luonnollisesti mielekäs vain, jos itsetuntoa voidaan ylipäätään pitää tärkeänä asiana. Onko itsetunto sitten jotain tärkeää, jotain sellaista, jonka perässä meidän on syytä juosta?