Psykoterapiamuotojen jatkuvasti lisääntyessä yhä polttavammaksi nousee kysymys siitä, voidaanko tästä moninaisuudesta pelkistää jokin yleinen psykoterapian malli. Ehdotuksia tällaiseksi malliksi ovat esimerkiksi medikaalinen metamalli (käsitteellinen orientaatio, joka noudattelee lääketutkimuksen kokeellista tutkimusasetelmaa), assimilaatioanalyysi, dialogiseen sekvenssianalyysiin perustuva malli, Morrisin käsitteellinen metamalli ja Bruce Wampoldin esittämä kontekstuaalinen metamalli. Artikkelissa esitellään Wampoldin malli ja analysoidaan sen vahvuuksia ja puutteita. Wampoldin ajattelu on ollut Suomessa yhtenä lähtökohtana integratiivisen psykoterapian kehittymiselle. Se on myös ollut vaikuttamassa tuloksellisuustutkimuksen kritiikkiin, joka on ollut vuonna 2020 ilmestyneen Psykoterapiat-käsikirjan lähtökohtana.

Avainsanat: Wampold, psykoterapioiden integraatio, psykoterapian geneerinen metamalli