Sielutieteestä psykologiaan – suomalaisen psykologiahistorian haasteita

Eikä kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua nuorta, sillä hän sanoo: ”Vanha on hyvää.”

Luukkaan evankeliumi, 5, 39

Paras tapa ymmärtää psykoanalyysia on edelleenkin sen synnyn ja kehityksen tutkiminen.

Sigmund Freud, 1923

Wilhelm Wundtin laboratorio yleensä nähdään psykologian maailmanlaajuisen historian symbolisena lähtökohtana. Suomen tapauksessa vastaavaa selvää lähtökohtaa ei helposti löydy. Ensimmäinen suomenkielinen psykologian oppikirja julkaistiin vuonna 1869; ensimmäinen akateeminen väitöstilaisuus pidettiin vuonna 1887. Soveltava psykologia alkoi 1920-luvulla Valtionrautateiden psykoteknillisessä laboratoriossa. Psykologian itsenäinen akateeminen historia alkaa kuitenkin vasta 1930-luvulla, kun ensimmäinen psykologian laboratorio perustettiin Helsingin yliopistoon ja kun Jyväskylän yliopistoon perustettiin ensimmäinen professuuri. Tästä johtuen Suomen psykologian historialla ei ole yhtä alkua, vaan monta. Suomen varhaista psykologiaa dominoi 1880-luvulta 1930-luvulle idealistinen filosofia, joka käsitti kohteensa dualistisesti. Kokeellinen tutkimus pystyi selittämään ihmismielestä vain alemmat alueet, ja korkeampi alue selitettiin käsitteellä ”apperseptio” – mielen vapaalla konstruktiivisella toiminnalla. 1930-luvulla uusi Eino Kailan julistama lähestymistapa syrjäytti vanhan dualismin uudella paradigmalla, joka selitti mielen ihmisen käyttäytymisellä. Toisen maailmansodan jälkeen omaksuttiin uusia psykometrisiä menetelmiä, ja kaikki idealistiset käsitteet – kuten apperseptio – hävisivät täysin Suomen psykologian historiasta. Paradigman vaihdos idealistisesta ”sielutieteestä” ”ihmisen käyttäytymisen psykologiaan” voidaan nähdä lineaarisena progressiivisena prosessina, jossa kehittyneemmät käsitteet korvaavat vanhat käsitteet. Muutoksen tarkempi tarkastelu näyttää meille kuitenkin, että muutosprosessi oli monimutkaisempi. Jotkut vanhan psykologian näkökohdat yksinkertaisesti korvattiin uusilla ilman uutta laajamittaista teoreettista tulkintaa. Itse muutosta ajoivat monet tekijät, ja jotkut yliopiston ulkopuoliset tutkimusyksiköt olivat tässä merkittäviä. Näistä suurin vaikutus oli valtion ammatinvalinnanohjaustoimistolla. Kirjoittaja argumentoi, että Suomen psykologian historia ei ole yhden miehen tarina vaan moniääninen ja monikerroksinen prosessi. ”Uuden historian” ajatukset voivat auttaa meitä olemaan herkkiä tälle menneen ja nykyisen psykologiamme moniäänisyydelle.

Avainsanat: psykologian historia – Suomi, psykologian ”uusi historia”, psykologian historian metodit, paradigma, moniäänisyys, monipaikkaisuus

Vain tilaajilla on pääsy tämän artikkelin täysversioon.

Kirjaudu sisään tai klikkaa tästä tilaamaan Psykologia-lehti.

Jos olet jo tilaaja, rekisteröidy tästä.