Viimeisimmät kuusi vuotta olen enemmän tai vähemmän täysipäiväisesti työstänyt väitöskirjaani, jonka otsikko on ”Family violence as a public health problem: Effects and costs in Finnish health care”. Tämän kuluneen kuuden vuoden aikana minulta on ehditty kysymään useaan otteeseen, mitä oikein teen työkseni. Kun olen kertonut tekeväni väitöskirjaa lähisuhdeväkivallasta, on reaktio ollut useimmiten sama: vaivaantunut hiljaisuus ja lyhyt tokaisu tyyliin ”onpas sinulla siinä raskas aihe”. Vaikka itselleni väitöskirjan tekeminen ei ole ollut raskasta sillä tavalla kuin nämä kommentoijat ovat tarkoittaneet, kuvastaa tämä reaktio mielestäni hyvin sitä asennetta, mikä yhteiskunnassamme on laajemminkin vallalla suhteessa perheissä ja parisuhteissa esiintyvään väkivaltaan: Kaikki tietävät, että lähisuhdeväkivaltaa tapahtuu, mutta kukaan ei oikein haluaisi puhua siitä. Yksittäisten ihmisten kohdalla tämä vaivaantuneisuus ja sen taustalla luultavasti oleva avuttomuus ovat hyvin ymmärrettäviä reaktioita, sillä onhan kyseessä kieltämättä hyvin epämiellyttävä ja ei-toivottu ilmiö. Mutta yhteiskunnan tasolla pään painaminen pensaaseen tämän ongelman edessä on kuitenkin kestämätön ratkaisu.